Ei ole tunnettua menetelmää pigmenttien luokittelulle. Syynä on se, että pigmenttejä on monenlaisia, kemiallinen koostumus on hyvin erilainen ja käyttötarkoitukset ovat erilaisia. Siksi mikä menetelmä ei ole ihanteellinen luokitukseen.
Yleisempi luokitusmenetelmä on jakaa pigmentit epäorgaanisiin pigmentteihin ja orgaanisiin pigmentteihin niiden kemiallisen koostumuksen mukaan. Suorituskyvyn kannalta epäorgaanisilla pigmenteillä on hyvä valonkestävyys, lämmönkestävyys ja vahva piilokyky, mutta kromatogrammi ei ole kovin täydellinen, väriteho on pieni, värin kirkkaus on heikko ja jotkut metallisuolat ja oksidit ovat myrkyllisempiä. Orgaanisilla pigmenteillä on erilaiset rakenteet, täydelliset kromatogrammit, kirkkaat ja puhtaat sävyt sekä vahva väriteho, mutta niillä on heikko valonkestävyys, säänkestävyys ja kemiallinen stabiilisuus, ja ne ovat kalliimpia.
Fluoresoivat pigmentit on jaettu epäorgaanisiin fluoresoiviin pigmentteihin (kuten fluoresoivissa pigmenteissä käytettäviin fluoresoiviin pigmentteihin ja väärentämisen estäviin fluoresoiviin musteisiin) ja orgaanisiin fluoresoiviin pigmentteihin (tunnetaan myös nimellä päivänvalon fluoresoivat pigmentit): fluoresoivia ominaisuuksia voivat olla vain aineilla, joilla on erityinen kemiallinen rakenne. Näillä fluoresoivilla väriaineilla itsessään on kuitenkin luontaisesti puutteita valonkestävyydessä ja liuotinkestävyydessä. Yksi tapa poistaa nämä luontaiset puutteet on sulattaa ne polymeerimateriaalien runkoon kemiallisilla tai fysikaalisilla menetelmillä ja sitten prosessoida ne edelleen pigmentteihin. Tähän tarkoitukseen käytetty polymeerimateriaali ei ainoastaan toimi fluoresoivan väriaineen liuottimena, vaan tarjoaa myös suojan fluoresoivalle väriaineelle, mikä antaa fluoresoivalle väriaineelle paremman valonkestävyyden ja liuotinkestävyyden.
